SUOMALAINEN JA URALILAINEN KISAPERINNE

1. kisaaminen on ikivanhaa käyttäytymistä jonka vanhinta muotoa edustaa hyvästä

pyyntionnesta eli ruuasta iloitseminen ja kiittäminen.

2. kisaamisen alkuperäinen tarkoitus ei ollut haalia iloa itselleen ("hauskanpito") vaan 

jakaa juomaa ja ruokaa ("kylläisyyttä") heimon kesken, kiittää haltijoita hyvästä onnesta 

ja varmistaa onnen jatkuminen tulevaisuudessa.

3. uralilaista kisaperinnettä voidaan jakaa haltijoiden kunniaksi järjestettyihin uhripäiviin

(mansien pupi-jikw, pupien-tanssi, kerran vuodessa seitsemän vuoden ajan jonka jälkeen

seitsemän vuoden tauko), sukulaisten muistopäiviin ("läkkääm lankot laulamaan, sukukunta

suoltamaan, heimokset heläjämään, suu'un suurilla paloilla, heimokunnan herkkuloilla"), 

vuodenkiertoon liittyviin menoihin (jäiden saattajaiset, päivän vastaanottajaiset), 

perheiden suojelushenkien ja eläinsukujen vanhimpien kunniaksi järjestettyihin uhreihin,

töiden ja elinkeinojen alkajais ja päättäjäismenoihin (kevätkalastuksen aloitus, 

kehruutöiden lopetus), jutaamisen eli kiertävän elämäntavan vaiheisiin (kesäleiri

=kesäkisat, talvileiri=talvikisat) ja moniin pienempiin arjen iloihin ja tapahtumiin 

("iloin syön, iloin makkaan, iloin ruuvalle ruppein").

4. uralilaista kisaperinnettä voidaan pitää hetkeä elävänä ("sillä se onkin, niin se onkin,

teemme taahan tanssipaikan, isemme ilo-tupamme, hyvä täss on hyörähellä, sillan päällä

pyörähellä"), perhekeskeisenä ("laula lapsiin remuksi, iloks muill ihmisille"), joustavana

(käydään haltijoiden pyhäkössä tai tuodaan haltijat vierailulle kotiin), käytännöllisenä

(uhrataan samalla käynnillä kaikille haltijoille) ja kovien elinolojen muokkaamana

(tapahtumien järjestäminen ilmojen ja elon mukaan).

5. kisoja voidaan järjestää sisällä ("isäntäni, vaariseni, emäntäni, muoriseni, annelkai tätä

tuvasta, lainaelkai lattiaista, miss meiän hyvien hypätä, naastiloin naksutella") ja ulkona

("tehhää tantsu tantereel, ilo ikkunais ala, siel ei pää lakehen koske, otsa ei ortehen kolaha,

pää ei pamaha patsahasse, jalat ei sillan liitoksii").

6. kisapaikkoina pidetään rantoja ("itse istu soittamaan, raito rantakalliolle"), mäkiä 

("kun menin ilo-mäelle, ilo istu viereheni") ja kiviä ("istuuvun ilokivellä, laulapoajella

panemma").

7. ilon tiedetään kumpuavan lauluista, tansseista, ruuasta ja oman majan lämmöstä

("en huua humala-peännä, enkä vinku viina-peännä, mie oon ilman näin iloisa").

8. kotoperäistä uhriperinnettä edustaa vuoden ensimmäisen ja viimeisen saaliin 

pyhittäminen haltijoille (tarkoituksena pyyntieläinten hyvinvoinnin ja lisääntymisen

varmistaminen).

9. iltaa pidetään ilon ja laulun aikana ja valon ja työn ajan vastakohtana ("jo neuvoi vanha

väki, virkkoi vaalijaiseni, iloilla iloitsemaan, päivän laskulla laulamaan").

10. henkien uskotaan liikkuvan öisin miksi monet tavoista (ruokien jättäminen pöydille, 

"tuloo pyhät vieraat") suoritetaan pimeän aikaan ("laulan päivän päästä peäähän").

11. uralilaisten uhripäivien lauluja (eriy) ja tansseja (jikw) pidetään heimon ensimmäiseltä

naiselta (mansin por-ne) eli toteemieläimeltä saatuina (por-heimossa naaraskarhulta).

12. uralilaisina tapoina voidaan pitää käsien yhteen lyömistä, kuiskaamista, viheltämistä,

maiskuttamista, eläinten äänien jäljittelemistä ("kuin sorsa kutsuu sorsan-kutsumis-piipitys-

äänellä me itkemme, kuin hanhi kutsuu hanhen-kutsumis-piipitys-äänellä me istumme"),

luontoaiheisia rukouksia ("esitämme sopulinkarvan-pehmyisen rukouksen, eläimenkarvan-

pehmyisen rukouksen, edelleenelettävää päiväistä valkeutta rukoilemme, edelleenelettävää

kuista valkeutta rukoilemme"), haltijoiden kutsumista lauluin ("seitsemän laulua kullekin"),

haltijoiden liikkeiden jäljittelemistä tanssein ("villieläinten tanssi"), pyhien laulujen 

esittämistä käsiä kohottaen ja pikkusormista kiinni pitäen (laulajia pariton määrä),

haltijoille osoitettujen pyyntöjen aikana huutamista ("pieni huuto", "suuri huuto"), 

kivien ja puiden ääressä uhraamista, maassa ja tulen ympärillä syömistä, päivän liikkeiden

jäljittelemistä (myötäpäivään kiertäminen) ja pyhinä pidettyjen lukujen (3, 4, 5, 7) mukaisia

kestoja ja toistoja.

13. vanhana ja tärkeänä pyhänä voidaan pitää sukulaisten hengille, karhulle ja perheiden

suojelushaltijoille järjestettyjä syys ja kevätpitoja (emäpäivä, äijäpäivä).

14. äijäpäivän tapoihin kuuluu tapahtuman järjestäminen samassa paikassa seitsemän 

vuoden ajan (jonka jälkeen seitsemän vuoden tauko), haltijoiden kutsuminen paikalle 

lauluin (mansin kaston eriy, kutsuva laulu), haltijoiden saapuminen kutsuvien laulujen 

aikana (nokkiin, sarviin, tuohinaamareihin ja turkkeihin pukeutuneina), haltijoiden liikkeitä

jäljittelevien tanssien esittäminen (hantin lunk jak, henkien tanssi), haltijoiden

viihdyttäminen synnystään ja elämästään kertovin lauluin, näytelmin, tanssein ja tarinoin,

maailman luomisesta, jumalista, karhusta ja heimolaisista kertovien pyhien laulujen ja

tarujen esittäminen (voidaan esittää vain talvella, päivän laskettua), iän ja sukupuolen

mukaan tanssittujen tanssien esittäminen (jokaisella polvella oma tanssinsa ja sävelensä,

mansin ayit jikw tan, neitojen tanssin sävel) ja tapahtuman päättävä haltijoiden pois

saattaminen (viimeisen laulun jälkeen).

15. juhla-sanan (vrt. juha=joki) vastineisiin kuuluu kekrit ja pyhät ("kekrinä, kahuin 

pyhänä"), kutsut ("suvullein on suur kiitos, ku hyö kutsuit kutsuhien, ja vaatiit vaterihie"),

iltamat ja illanistunnat ("älä mää illanistuntaa, noihe kurvii kuttuu, keukosiin kekrilöi"), 

pidot ("myö koaalettii katsomaa, kuin tääl pietään pitoja"), tanhut (tanu=tuohivirsuin ja

naamarein esitetty pyhä tanssi), mängit (mängyllä=karhun mylvintä, soitimella oleva lintu) 

ja kisat (kisata=juosta, kilpailla, painia).

16. elinkeinoihin liittyviä tapahtumia kutsutaan töiden luonteen mukaan (kehräjäiset,

langanpesijäiset).

17. heimopäiviä kutsutaan sukujen perustajien eli toteemieläinten mukaan (revon päivä,

hyypiän päivä, variksen päivä, kotkan päivä).

18. ajan kulumista ilmaistaan päivänvaihein ("aamupuoli askarpuoli, iltapuoli ilopuoli"),

päivin ("tänäpän on synnyn päivä"), öin ("kahen kolmen yön perästä"), kuunvaihein 

("kuudam vajavuu kulul kuul"), kuin ("kiurukuu tuloo") ja vuosin eli talvin ("se tullee nyk

kuuestoista lumi").

19. vuotta jaetaan 8kk kestävään talvivuoteen ja 5kk kestävään kesävuoteen (mansin tal

=talvi, vuosi, talvea pidetään vuotena ja kesää vuosien välisenä aikana).

20. vuoden vaihtumista katsotaan muuttolintujen saapumisesta / lähtemisestä 

("vareksesta ei vuuen merkkiä"), karhun heräämisestä / talviunille käymisestä ("kyllä se 

talven alle mennee peshään"), taivaallisen hirven (otava) ilmestymisestä / häviämisestä 

tai maan sulamisesta / peittymisestä lumeen (kesävuosi / talvivuosi).

21. vuodenvaihteita kutsutaan äijä ja emäpäiviksi eli suuriksi päiviksi ("äjj om päiveä

äjjähpäiväh, vie on enämbi emämpäiväh", toinen nimitys ohtopäivä).

22. vuodenaikojen uskotaan johtuvan päivän katoamisesta ja paluusta ("päivä miärillä

mänövi").

23. päivän lisäksi tarkkaillaan kuun, tähtien, puiden, maan ja joen vaiheita ja monia muita

pienempiä tapahtumia (jääpuikoista tulen palamiseen ja poron kusemiin).

24. vanhempaa uralilaista ajattelua edustaa kesän pitäminen karhun aikana ja talven

pitäminen hirven aikana (talven aloittajana taivaallinen hirvi, Pänyi).

25. alkuperäiset totemistiset heimopäivät muuttuivat myöhemmin laulupäiviksi 

(muutoksen taustalla heimojen hajoaminen, pyyntiperinteen vähentyminen ja 

vieraisiin elinkeinoihin siirtyminen).

26. itämerensuomalainen lauluperinne on luonteeltaan suullista ("mie en tauluista tavoita,

umeroo en urkistele"), luonnosta voimansa ottavaa ("miull on ulkonna umero, miull on taulu

tanhuvalla"), alkusointuun ("ahovieret aukiavi, lätäköiset läinpiävi") ja ulkomuistiin ("onha

tuohoo otsaluuhun, on tuohoo sanoja soaatu") perustuvaa, perhekeskeistä ("muut lauloit

laialtaan, pittiit puolta puoleltaan, meiän laita jäi laulamatta, meiän kolkka on koskematta,

meiän puol pitelemättä, voinhan miekin puoleltain, viiten seissa viikollain, pittää puolta

puoleltain") ja vuodenaikoihin sidottua ("la mie laulan uutta virttä, uutta virttä ja verestä,

syvänkuul syntynyttä, talvella tapahtunutta").

27. parhaimmat laulajat keksivät laulaessaan uutta ("en mie tiiä itsekkään, mitä virttä mie 

nyt lähen") muiden toistaessa toisilta saatuja sanoja ("jos ei laulaa mie osanne, laulan laulajan

jälestä, jos ei tanssii mie osanne, tanssin tanssijan perästä").

28. laulaa voidaan ilossa ja surussa, arkena ja pyhänä, yhessä ja yksin ("hän kertoi niistä

ajoista, jolloin hänen miehensä eli, silloin he lauloivat yhessä, kun missä yhessä liikkuivat,

metsässä, nurmella, järvellä, niin aina lauloivat").

29. sanoja saadaan vanhemmilta ("niin laulan nyt isäni laulun, emoni laulun laakautan"),

sisaruksilta ("sisko, oma siskoin, sisko oot siijuilt sanoilt, eukon laps oot lausehilt"),

sukulaisilta ("emoin entisten tekemät, issoimme ikisanoja"), tuulilta ("tuulet miulle

sanat toi, ahavaiset ajeli"), linnuilta ("tien vieret käkköin kukkui, siit mie sain sanaliseksi"),

puilta ("mänin metsää kesoilla, lepän tullessa lehelle, tuost miä poimin pollehein, otin

olkamuksihein"), otsasta eli päästä ("otin tuumat otsastaini, nenästäin neuvot keksin, 

suustain sanat suloiset") ja toisilta laulajilta ("ulkoa runoja kuulin, läpi lauan laulajoita, 

läpi sammalen sanoja").

30. lauluissa pidetään tärkeänä selkeää eli puhasta puhetta ("no kuunnelkaas kui 

mie laulan, sallikaa kui sanelen, kuunnelkaa nyt kunnon virttä, kui mie puhtaast puhelen, 

kui selitän selkiäst").

31. laulamisen tärkeydestä kertovat sanan lukuisat toisintomuodot ("lapsillemme lauleloot,

pienillemme pilpattaat", "miun lapsen laulujaini, hupeloisen huutojaini, pienen piipatoksiain,

mekujain mielettömän", "mie o luottu laulamaa, heitett o heläjämää", "laulo heä lammin

ahvenilla, viekuttii vejen kaloilla", "mie kui alan alkatellaui, kielelläin kelkatella").

32. vanhempaa uralilaista lauluperinnettä edustaa totemististen heimopäivien tavat 

(myöhemmin karhupäiviksi kutsutut).

33. hantien karhupäiviin kuuluu villieläinten laulujen (woj arox) esittäminen 

(3-7 laulajan ryhmissä, 3-10 laulun sarjoissa), paikalle saapuvan karhun tervehtiminen 

(rivissä laulaen, pikkusormista kiinni pitäen, säkeiden mukaan käsiä ylös ja alas heiluttaen),

karhun synnystä ja elämästä laulaminen (ensimmäinen päivä), joista ja kotiseudusta

laulaminen (toinen päivä, sanoissa kuvaillaan paikalle johtavaa reittiä), jumalista laulaminen

(kolmas päivä, ylisenhaltija Toromin seitsemän pojan toivotaan palauttavan karhun yliseen,

ellei tätä pyydetä perheen suojelijaksi, jolloin jää maan päälle), perhelaulujen eli "saman

katon alla asuvien laulujen" (an raxto ärox) laulaminen, karhun poistuminen (viimeisen

laulun jälkeen) ja suruajan viettäminen karhun kunniaksi.